Runous? - Kuin Liisana Ihmemaassa

Seuraava teksti on Kirjoittamisen perusopintojeni oppimispäiväkirja runouskurssilta osittain muokattuna.

Viime viikot olen opiskellut runoutta, ja mielessäni taistellut Mikki Hiirtä vastaan. Ymmärrän, jos se kuulostaa oudolta, mutta koska aiheena on runous, on outous lähes vääjäämätön uhka. Itselleni Mikki Hiiri edustaa nokkeluuden ja ärsyttävyyden ilmentymää, ja jonkin aikaa oppimispäiväkirjani otsikko kuuluikin Runous – Nokkelien salaseura vai jotain, joka koskettaa sielua. Hylkäsin sen liian päällekäyvänä. En ole koskaan pitänyt aivopähkinöistä, loogista päättelykykyä mittaavista tehtävistä. Olen suorastaan inhonnut niitä. Ja pakko myöntää, että runous on näyttäytynyt minulla valitettavasti osittain aivopähkinän muodossa, ja tuloksena on ollut päänsärky ja ärsytys. Kurssin aikana olen monesti tuntenut itseni tyhmäksi. Ehkä aivoistani vain puuttuu looginen näppärännokkela tiedonkäsittelyn osio.

En ole koskaan ollut pikkutarkka, enemmän suurpiirteinen ja lavea. Minua ei kiinnosta jäädä tutkimaan yksityiskohtia, vaan maalaan kokonaiskuvan asioista hyvin lavealla siveltimen vedolla ja se riittää. Proosaa kirjoitan tiiviisti ja sen suurempaa selittelemättä. Kerron tarpeellisen yksityiskohdan lauseella ja jatkan eteenpäin. Tämä suurpiirteisyys on korostunut kurssin aikana, tai ainakin tullut näkyvämmäksi. Varmastikin piirre, jota voisin jalostaa.

Runoja pitäisi tutkia suurennuslasin kanssa, ja pienellä sudilla, paljastaen esille tarkoituksia, jotka lymyävät jossain sanojan ja sanomattoman alla. Toinen otsikkoni olikin Kuinka lähestyä runoutta – Argeologin intohimolla vai arkkitehtuurin ihailijana? Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen. Lukiessani runoa, se piirtyy mieleeni jonkinlaisena konkretiana. Katselen kokonaisuutta kaukaa ja ihailen yksityiskohtia ja rakennetta, mutta minulla ei ole tarvetta lähteä lapion tai argeologin työvälineistön kanssa tutkimaan rakennelman perustuksia tai kerrostumia, joiden päällä se seisoo.

Se mikä erottaa runouden prooosasta, on se, että proosassa kirjoittaja pitelee lukijaa kädestä ja johdattaa eteenpäin. Ei jätä yksin. Mutta runoilija ei taluta. Runoa luetaan yksin ilman kirjoittajaa, ja siltä se tuntuukin. Pitäisi tukeutua omaan tulkintaan, sivistykseen, tietoon ja tuntumaan. Välillä runoja lukiessani on tullut tunne, että sitä runoilija nimen omaan on hakenutkin, hän on kirjoittanut runon tarkoituksella vaikeaksi ymmärtää. Aivan kuin hän olisi halunnutkin jättää lukijan hapuilemaan yksin käsittämättömän äärelle. Pidän proosasta, joka liikkuu koko ajan eteenpäin ja kertoo itse itseään. En pidä siitä, että minun pitäisi avata auki, jokin sellainen, josta puuttuu puolet. Useinhan runoissa sanotaan jotain ja osa jätetään ilmaan. Useinkaan en kuitenkaan tiedä, pitäisikö runon jäädäkin aukinaiseksi arvoitukseksi, vai enkä vain ole ymmärtänyt jotakin.

Tove jansson on joskus sanonut, että lastenkirjailijat ovat ihmisiä, jotka pakenevat lastenkirjallisuuteen, koska eivät koe sopivansa aikuisten maailmaan. Ymmärrän väitteen ja voin samaistuakin siihen. Välillä koen olevani liian herkkä aikuisten maailmaan. Mutta mikä edes on aikuisten maailma? Väitän että liian usein se vertautuu satuun keisarista ja tämän uusista vaatteista, josta jo ennakkotehtävässänikin kirjoitin. Lapsia ei pysty huijaamaan turhantärkeydellä tai tekotaiteellisuudella. Lapsi näkee alastoman keisarin ja uskaltaa huutaa sen ääneen. Siksi arvostan lastenkirjallisuutta ja koen sen maailman enemmän omakseni. En osaa luovia runouden autuaan keskeneräisyyden ja käsittämättömien merkitysten ristiaallokossa. Tarvitsen konkretiaa ja selkeyttä.

Oikeastaan koko kurssin ajan runous on ollut kuin saippuoitu mustekala. Aiheeseen on ollut lähes mahdoton tarttua, jokin monesta lonkerosta on aina päässyt karkuun. Runous on näyttänut minulle monia lonkeroitaan, mutta vain kiusoitellut, eikä ole antanut ottaa kiinni. Aina kun olen ollut lähellä jonkinlaista ymmärräystä, on se luiskahtanutkin otteestani. Mutta ehkä se onkin runouden luonne. Ehkä olenkin tietämättäni päässyt runouden ytimeen. En tiedä. Tai sitten olen Liisana Ihmemaassa ja täysin hukassa.

Mutta vaikka olenkin tuntunut elovani eksyksissä, olen myös samalla tuntenut valtavaa innostusta ja luovuutta kurssin aikana. Aihe on ollut mielenkiintoinen ja kutkuttava. On vain ollut vaikea pitää yllä innostusta, kun kompastuu koko ajan merkityksiin, joita ei ymmärrä. Aivan kuin lapsi, joka yrittää ylittää polulle kaatuneita puunrunkoja ja pysyä samalla aikuisten vauhdissa. Olen lukenut kurssin aikana paljon runoja, saamatta otetta oikein mistään. Kuitenkin on yksi, joka teki vaikutuksen ja se oli Walt Whitmanin noin satasivuinen runo Laulu itsestäni. Luin sen yhdeltä istumalta ja olin vaikuttunut. En tiedä mitä se kertoo minusta, että yli sata vuotta sitten kirjoitettu runo puhutteli minua sieluntasolla paljon enemmän kuin lukemani nykyrunous. Mutta lukiessa tuntui, että voisin heittää ylävitoset Waltin sielun kanssa ja yhdistyä hänen kauniisiin sanoihinsa. Ehkä olen juuttunut historian havinaan, mutta Laulu itsestäni on mielestäni runoutta, josta on vaikea pistää paremmaksi.

Kerroin kurssilla, etten halua kirjoittaa omasta pahasta olostani käsin. Maailmassa on jo tarpeeksi pahaa, enkä halua lisätä tuota määrää kaatamalla omaa ahdistustani muiden kohdattavaksi. Mutta pian ymmärsin etten voi muutakaan. Ei luovuudelle voi kertoa sääntöjä. Ymmärrän sen nyt. Luulin ymmärtäneeni sen jo aiemminkin.

Luovuus paljastaa totuuden, tai sen, jollei totuutta ole. Luovuus, jossa ei ole totuutta on vailla tarttumapintaa. Ilman sitä mikä tahansa luovan työn tulos tuntuu kliiniseltä ja jää etäiseksi. Ymmärrän, jos omat runoni ovat jääneet etäisiksi, sillä en ehkä sittenkään ole valmis kirjoittamaan runoja, ainakaan itsestäni. Se mistä kohdin mielestäni runouden tai luovuuden pitäsi syntyä, on liian lähellä minua, liian lähellä sitä kohtaa itsestäni, joka on vielä haavoilla, jotta sitä voisi alkaa sorkkimaan. Tarvitsen aikaa ja etäisyyttä itseeni. Haavojeni tarvitsee saada parantua rauhassa. En voisi avata jotain, joka on vielä kuin avohaava. Siksi runoni ovat ehkä olleet kiertelyä ja kaartelua, asioiden ympärillä ja ovat jääneet etäisiksi ja imelän vaaleanpunaisiksi.

Niin kauan kuin runous tai taide ylipäätään herättää sisällä pahaa oloa, niin kauan sitä löytyy sisältä ennestäänkin. Ehkä runouden yksi tehtävä onkin herätellä luolistaan nuo nukkuvat hirviöt ja saatella ne päivänvaloon kohdattaviksi. Näin ainakin kävi itselleni. Runous laukaisi sisäisen kriisin, jossa jouduin (taas) kohtaamaan uupumukseni ja yksinäisyyteni. Luulin olevani jo tyynemmillä vesillä. Kunnes luovuus paljasti totuuden. Mutta ilman sisäistä taistelua en pystyisi ymmärtämään runoilija Rilken sanoja

”Yksinäisyydessänne Teillä on koti.” Rilke

kirjasta Kirjeitä nuorelle runoilijalla. Tuntui kuin Rilke olisi kirjoittanut kirjeensä  minulle. Sadan vuoden takaa saapui nippu kirjeitä, jotka koskettivat aivan kuin joku, jota en ole koskaan tavannut, olisi tuntenut minut ja kirjoittanut ajatellen minua. Kirjoittamisen ihmeellisyyttä parhaimmillaan.

"Taide syntyy pohjattomasta yksinäisyydestä.” Rilke

Ehkä aiemmin kirjoittamani totuus löytyy juuri tuosta samasta yksinäisyydestä. Paikasta, jossa valheelle ei ole sijaa. Luovuus vaatii itsensä kohtaamista, ja itseään ei voi kohdata, jollei samalla kohtaa portin vartijana seisovaa yksinäisyyttä. Viimeinen hirviö, joka täytyy kohdata, ennen kuin voi saavuttaa rauhan ja hiljaisen tilan, jossa voi kuulla luovuuden.

Runous on taidetta. Taiteen tarkoitus on vaikuttaa. Runous on siis kohdallani  tehnyt tehtävänsä. Pöllyttänyt ajatuksiani ja herättänyt tunteita, raivokkaitakin. Olin jo heittämässä runoutta Mikki Hiiren kanssa samaan tyrmään ja viskaamassa avainta mereen, mutta sitten tuli joulu ja tarpeellinen tauko. En luovuta. Aion antaa runoudelle uuden mahdollisuuden. Odotan vain pölyn laskeutuvan taistelukentällä.

Rakkaudella Minna

Minä kirjoittajana & Kumisaapaskuningas

Otan kynän käteeni. Tuntuu kuin vetäisin kurahousut jalkaani ja tuntisin itseni yhtä avuttomaksi kuin päiväkodin pihalla seisova lapsi, joka on sullottu liian tiukkoihin kuravaatteisiin. En ole ollenkaan varma, pääsenkö ylös, jos satun kompastumaan lätäkköön. Tiukka kumihaalari estää liikkumisen.

Joku sanoo, kirjoita. Tunnen kuinka pelon kokopuku kiristyy ylläni, kuinka se vaikeuttaa hengittämistä. Mitä jos kaadun? Mitä jos kompastun omaan tyhmyyteeni tai nokkeluuteeni? Jos vain jähmetyn ja tunnen itseni naurunalaiseksi kurahaalarissani. Jos paljastuukin että olen aikuinen, eivätkä aikuiset käytä kurahaalaria.

Alkaa Sataa.

Tunnen ensimmäisen pisaran kasvoillani. Kirjoitan sen paperille. Toinen pisara valuu kasvojani pitkin. Käännän kasvoni taivasta kohden ja annan sateen huuhtoa. Otan vastaan jokaisen pisaran ja annan taivaan kertoa minulle tarinaa. Kirjoitan kaiken ylös ja luotan siihen että juuri oikeat pisarat osuvat minuun, valuvat tajuntaani.

En välitä enää kurahaalarista. Aivan sama. Voin istua lätäkköön. Saappaseen menee vettä. Ei haittaa, se vain virkistää. Taidankin kirjoittaa sadun Kumisaapaskuninkaasta ja kuninkaan kymmenestä pienestä porsaasta.

Eivät aikuiset istu kuralätäköissä.

Eivät istukaan, mutta varmasti haluaisivat. Ja minä aion istua. Vaikka olenkin aikuinen. Kirjoittaessa saan tehdä mitä haluan. Kun kirjoitan, kaikki on mahdollista. Olen juuri vapauttanut Kumisaapaskuninkaan ja tämän kymmenen pientä porsasta universumin ikuisuudesta ja tuonut heidät tähän paperille. Nyt he ovat totta, eivätkä lentele enää potentiaalisena ajatusenergiana taivaalla.

Eikö ole jännittävää? Kuuntelee vain hiljaisuutta ja saattaa vahingossa luoda kokonaisen maailman. Tai kasan porsaita ja heidän kuninkaansa. Ja mistä tietää, ovatko porsaat vain porsaita. He voivat olla hyvin ilkeitä porsaita, jotka aikovat tuhota maailman tai sitten, he voivat olla itämaan kymmenen viisasta Tietäjää, jotka tulivat valeasussa kertomaan kymmenen maailmankaikkeuden suurinta viisautta.  

Olkaa hyvä viisaat Tietäjä-possut, voitte kertoa viisautenne. Minulla on jo kynä kädessä.

Alan kirjoittaa.

Jossain vaiheessa uskallan riisua kurahaalarin. Se on vieressäni myttynä, kuin palomiesten saappaat ja haalarit, odottaen, että tarvittaessa hyppään sisään. Voin hypätä turvaan jos pelkään roiskeita tai tulvaa, jonka sanat saattavat aiheuttaa. Tulva voi yllättää ja tulla mistä vain. Voin joko uida tai paeta. Tosin saappaat jalassa saatan hukkua, eikä haalaristakaan ole mitään apua.

Tarvitsen veneen, jolla seilata tulvavesillä. Voin mennä tulvan mukana, antaa aaltojen johdattaa. Saatan päätyä minne vaan. Käännän veneen uusille vesille ja heilutan hyvästit arkitodellisuudelle.

Kas, possut ovatkin hypänneet veneeseen. Vaatii herkkää korvaa, jotta ymmärtää possujen kieltä. Täytyy olla ihan hiljaa ja rentoutua, jotta ymmärtää viisaudet, jotka eivät tule tästä maailmasta. Sanojen maailmassa kaikki on toisin ja samaan aikaan juuri niin kuin täälläkin. Possut voivat puhua ja minä voin olla mitä vain.

Ehkä Kumisaapaskuningas olenkin minä. Siksi minulla on kultainen kruunu, saappaat ja veneessäni kymmenen pientä porsasta.

Lasken kynän kädestäni. Palaan takaisin ja tervehdin taas teitä.

Rakkaudella Minna