Ensin synnyt. Sitten opettelet ryöminään, konttaamaan, kävelemään ja jossain tässä välissä sinut on istutettu keinuun. Melko tylsä vehje, ellei joku työnnä vauhtia, kunnes ensi kertaa ymmärrät kuinka keinuun saa itse liikettä. Sitten keinutkin hiukset hulmuten ylös alas aina vaan uudestaan, kurkottelet kohti taivasta ja tunnet hetkellisen painottomuuden tunteen mahan pohjassa, ennen kuin keinu taas vie sinut kohti maan pintaa ja tarralenkkarisi viistävät hiekkaa.

Sitten opit kirjoittamaan. Ja vahingossa saat siitä nautintoa.

”Joka keinussa jumalten keinuu / Väliä taivaan ja helvetin heiluu / Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu / kun keinuu” Keinu

Niin.

Kirjoittaminen luovana projektina, aiheuttaa usein edestakaisen keinuvan liikkeen, joka tottumattomalla saattaa aiheuttaa ahdistusta. Usein kirjoittaja on yksin tunteidensa ja ajatustensa kanssa, ja keinuminen, onnistumisen ja epäonnistumisen välillä, saattaa estää kirjoittamisen kokonaan.

Tässä postauksessa käsittelen kirjoituskurssien merkitystä kirjoittajalle, varsinkin alkuvaiheessa, jolloin oma luova prosessi on vielä epäselvä, eikä varmuutta ole välttämättä edes siitä, mitä tekstillään haluaa sanoa. Kirjoittaminen on usein sen etsimistä, mitä haluaa sanoa ja sellaisen löytämistä, mitä ei tiennyt etsivänsä.*

Lause sanoittaa, sen epämääräisyyden, jonka kanssa aloittava kirjoittaja usein taistelee. Ja toisaalta kiteyttää sen, mikä tekee minulle kirjoittamisesta niin nautinnollista. Kirjoittaminen on etsimistä ja löytämistä. Mutta ennen kuin pystyy luottamaan prosessiin, tarvitaan suunnannäyttäjiä ja kartanlukijoita.

Kirjoituskurssit asettavat merkkipaaluja, joita kohden on hyvä suunnistaa, ja kurssilaiset ja ohjaajat toimivat kartanlukijoina. He tulkitsevat tekstiä ja toimivat ensimmäisenä keskusteluna kirjoittajan ja lukijan, ja lukijan ja tekstin välillä. Näiden kolmen välillä tapahtuva keinuva liike auttaa kirjoittajaa selvittämään tekstiään ja tarkoitusperiään.

Kursseilta saa apua, myös siihen, millä lailla itseään haluaa ilmaista, sillä tehtävänannot saattavat työntää epämiellyttävään loikaan pois omalta mukavuusalueeltaan. Esimerkiksi hyppäykseen kokonaan toiseen kirjallisuuden lajiin. Hyppy tuntemattomaan on ehkä epämiellyttävä, mutta varsin tarpeellinen, jos haluaa kehittyä kirjoittajana. Lisäksi tuntematon saattaakin olla juuri se suunta, mihin kirjoittajan kuulukin mennä. Kokeilemalla uutta, voi löytää aivan uusia puolia itsestään, piilossa ollutta potentiaalia. Lisäksi toisilta tullut palaute saattaa sanoittaa omia vahvuuksia, joita ei tiennyt omaavansa. Opimme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Siksi on luonnollista, että tarvitsemme oppiessamme muita ihmisiä peileiksemme.

Sanotaan, että lähelle on vaikea nähdä. On siis tarpeen pallotella omaa oppimisprosessiaan ja kirjoittamistaan yhdessä muiden kanssa. Muut näkevät sinut ja tekstisi eri perspektiivistä ja pystyvät tällöin antamaan eri näkökulman tekstiisi ja kirjoittamseesi. Ja lukiessa muiden tekstejä ja antamalla palautetta, kehittyy samalla myös itse.

Joskus syntyy runo, ja se on hyvä, useimmiten ei, ja sekin on hyvä. Viisas ajatus, jonkun muun päästä kuin omastani. Tuo lause saa aikaan ajatuksen, joka on alussa kirjoittajalle lähes mahdoton. Kuinka voi olla hyvä asia, jos kirjoittaa huonosti?

Kirjoituskurssit opettavat kirjoittamaan. Oli lopputulos sitten hyvä tai huono, kummastakin oppii. Olisi hyvä oppia huonosti kirjoittaminen ja sitä kautta hyväksyä oma vajavaisuutensa kirjoittajana, ja samalla opittava etäännyttämään itsensä omasta tekstistään. Kirjoittajan ja tekstin välissä ei ole yhtäläisyysviivaa, vaikka se siltä usein tuntuukin. Itse olen saanut jonkinlaisen vapautuksen, kun olen oppinut hyväksymään oman huonosti kirjoittamiseni. Kirjoitan, vaikka ei olekaan takuita onnistumisesta. Kirjoitan kirjoittamisen takia. Lopputulos jääköön tulevaisuuden huoleksi. Se, etten kirjoittaisi ollenkaan, olisi suurempi häviö, kuin se, ettei lopputulos olisikaan tyydyttävä. Ja se, että uskallan luovuttaa tekstini toisten luettavaksi, ilman että tiedän lukijoiden reaktiota, ei olisi mahdollista, ilman että hyväksyisin sen tosiasian, että tekstini saattaa olla huono. Kun hyväksyy tekstinsä sellaisenaan, hyvänä, huonona tai jotain siltä väliltä, uskaltaa siitä päästää irti. Kirjoituskurssit totuttavat tähän irtipäästöön.

On olemassa kokeva minä ja kirjoittava minä.. Nämä kaksi olisi opittava erottamaan. Kokeva minä elää elämää ja kokee asioita, joita kirjoittava minä etäännytetysti käyttää hyväkseen kirjoittaessa.*

Kirjoituskursseilla kurssilaiset oppivat tuntemaan toisistaan enemmän kirjoittavaa minää, jolloin kokeva minä jää henkilökohtaisemmaksi ja piiloon. Kurssilla keskitytään vain tekstiin, vaikka aihe saattaa olla kirjoittajalle hyvinkin henkilökohtainen.

”On oleva sivullinen aina kuolemaansa saakka.” Keinu

Kirjailijan rooli tulee kaiketi aina olemaan sivullinen tekstiinsä nähden. Ja ajan ja kokemuksen kautta, oppiikin erottamaan nuo kaksi toisistaan, ja aivan kuin keinukin etääntyy, kun se työnnetään vauhtiin, muuttuu myös kokemuksen perspektiivi, kun valitaan kaunokirjallinen muoto.

Niin kirjoittaminen kuin keinuminenkin tehdään yksin. Keinuessa saattaa hetkellisesti saada vauhdin ja liikkeen täsmäämään vieressä keinujan kanssa, mutta kuten kirjoittaessakin, eteneminen tapahtuu lopulta omaan rytmiin. Kirjoittaminen on, poikkeuksia lukuun ottamatta, yksinäistä työtä. Alussa on hyvä jakaa tuota yksinäisyyden kokemusta muiden kirjoittajien kanssa. Kursseilla kohtaa samojen asioiden kanssa kamppailevia ja nautiskelevia ihmisiä ja hetkellisesti voi yhdistää rytmin heidän kanssaan ja saada vertaistukea ja –kokemuksia, joiden avulla oma prosessi selkenee.

On tärkeää oppia toimimaan omassa rytmissään, luottaamaan tuohon luovuuden keinuvaan liikkeeseen. Luova prosessi on aina monivaiheinen ja kokemuksen kautta oppii näkemään nuo vaiheet. Alastulo ei pelota enää niin paljon, eikä sitä pidä enää yhtä negatiivisena. Keinun heijaaminen ylös on aivan yhtä luonnollista, kuin sen tuleminen alaskin.

Tärkeintä on kuitenkin tuo keinuva liike tekstin ja lukijan välillä. Ihmettelyn ja epäilyksen tuloksista syntyy sanottavaa, jolla on merkitystä myös lukijalle.* Ja mitä muuta kirjoituskurssi onkaan kirjoittajalle, kuin ihmettelyä ja epäilystä.

Keinumalla ja kirjoittamalla pystyy koskettamaan taivaita. Kunhan uskaltaa ensin ottaa tarpeeksi kovat vauhdit.

Rakkaudella Minna

Kirjoituskurssi, jolla itse tällä hetkellä käyn on Vantaan sanataidekoulun Kirjoittamo-kurssi. Suosittelen lämpimästi.

*Ajatuksia Miisä Jääskeläisen Kirjasta Sana Kerrallaan