Minä kirjoittajana & Kumisaapaskuningas

Otan kynän käteeni. Tuntuu kuin vetäisin kurahousut jalkaani ja tuntisin itseni yhtä avuttomaksi kuin päiväkodin pihalla seisova lapsi, joka on sullottu liian tiukkoihin kuravaatteisiin. En ole ollenkaan varma, pääsenkö ylös, jos satun kompastumaan lätäkköön. Tiukka kumihaalari estää liikkumisen.

Joku sanoo, kirjoita. Tunnen kuinka pelon kokopuku kiristyy ylläni, kuinka se vaikeuttaa hengittämistä. Mitä jos kaadun? Mitä jos kompastun omaan tyhmyyteeni tai nokkeluuteeni? Jos vain jähmetyn ja tunnen itseni naurunalaiseksi kurahaalarissani. Jos paljastuukin että olen aikuinen, eivätkä aikuiset käytä kurahaalaria.

Alkaa Sataa.

Tunnen ensimmäisen pisaran kasvoillani. Kirjoitan sen paperille. Toinen pisara valuu kasvojani pitkin. Käännän kasvoni taivasta kohden ja annan sateen huuhtoa. Otan vastaan jokaisen pisaran ja annan taivaan kertoa minulle tarinaa. Kirjoitan kaiken ylös ja luotan siihen että juuri oikeat pisarat osuvat minuun, valuvat tajuntaani.

En välitä enää kurahaalarista. Aivan sama. Voin istua lätäkköön. Saappaseen menee vettä. Ei haittaa, se vain virkistää. Taidankin kirjoittaa sadun Kumisaapaskuninkaasta ja kuninkaan kymmenestä pienestä porsaasta.

Eivät aikuiset istu kuralätäköissä.

Eivät istukaan, mutta varmasti haluaisivat. Ja minä aion istua. Vaikka olenkin aikuinen. Kirjoittaessa saan tehdä mitä haluan. Kun kirjoitan, kaikki on mahdollista. Olen juuri vapauttanut Kumisaapaskuninkaan ja tämän kymmenen pientä porsasta universumin ikuisuudesta ja tuonut heidät tähän paperille. Nyt he ovat totta, eivätkä lentele enää potentiaalisena ajatusenergiana taivaalla.

Eikö ole jännittävää? Kuuntelee vain hiljaisuutta ja saattaa vahingossa luoda kokonaisen maailman. Tai kasan porsaita ja heidän kuninkaansa. Ja mistä tietää, ovatko porsaat vain porsaita. He voivat olla hyvin ilkeitä porsaita, jotka aikovat tuhota maailman tai sitten, he voivat olla itämaan kymmenen viisasta Tietäjää, jotka tulivat valeasussa kertomaan kymmenen maailmankaikkeuden suurinta viisautta.  

Olkaa hyvä viisaat Tietäjä-possut, voitte kertoa viisautenne. Minulla on jo kynä kädessä.

Alan kirjoittaa.

Jossain vaiheessa uskallan riisua kurahaalarin. Se on vieressäni myttynä, kuin palomiesten saappaat ja haalarit, odottaen, että tarvittaessa hyppään sisään. Voin hypätä turvaan jos pelkään roiskeita tai tulvaa, jonka sanat saattavat aiheuttaa. Tulva voi yllättää ja tulla mistä vain. Voin joko uida tai paeta. Tosin saappaat jalassa saatan hukkua, eikä haalaristakaan ole mitään apua.

Tarvitsen veneen, jolla seilata tulvavesillä. Voin mennä tulvan mukana, antaa aaltojen johdattaa. Saatan päätyä minne vaan. Käännän veneen uusille vesille ja heilutan hyvästit arkitodellisuudelle.

Kas, possut ovatkin hypänneet veneeseen. Vaatii herkkää korvaa, jotta ymmärtää possujen kieltä. Täytyy olla ihan hiljaa ja rentoutua, jotta ymmärtää viisaudet, jotka eivät tule tästä maailmasta. Sanojen maailmassa kaikki on toisin ja samaan aikaan juuri niin kuin täälläkin. Possut voivat puhua ja minä voin olla mitä vain.

Ehkä Kumisaapaskuningas olenkin minä. Siksi minulla on kultainen kruunu, saappaat ja veneessäni kymmenen pientä porsasta.

Lasken kynän kädestäni. Palaan takaisin ja tervehdin taas teitä.

Rakkaudella Minna

Omalla pelivuorolla - kirjoittaminen&kritiikki

Olen pelilaudalla. Heittänyt noppaa. Oikeassa elämässä olen tehnyt peliliikkeen ja antanut tekstini, osan itsestäni arvioitavaksi. Noppa on ilmassa. Odotan jännityneenä. Olen päästänyt irti kontrollista, lopputulos on jonkun toisen hallinnassa. En voi muuta kuin odottaa nopan osuvan pelilautaan ja kierivän, kunnes tulos paljastuu.

Tuntuu kuin olisin itsekin ilmassa. Pyörisin hallitsemattomasti kohtalon armoilla. Iskeydynkö maahan kovaa ja korkealta vai pehmeästi pyörien? Ahdistaa. Ilmassa pyöriminen, odottaminen vaikeuttaa hengittämistä. Valta minuun on jollakin toisella.

Hetkinen. Pysäytetäänpä tilanne tähän. Jätetään noppa ja minut hetkeksi ilmaan roikkumaan.

Tarvitseeko palautustilanteessa olla ollenkaan kyse vallasta? Tarvitseeko kirjoittajan hattu kourassa, anteeksi pyydellen anoa vapautusta tai oikeutusta omalle kirjoittamiselleen? Valtaa tarvitaan, jotta voisi hallita muita, nostaa itsensä ylemmäksi. Valtaa tarvitaan voittamiseen.

Entä jos elämässä ei olisikaan kyse voittamisesta tai pärjäämisestä, vaan antamisesta ja vastaanottamisesta. Jos emme arvottaisikaan toisiamme aseman perusteella, vaan ymmärtäisimme, että olemme kaikki samalla pelilaudalla, pelinappuloina yhtä arvokkaita, ainoastaan eri kohdassa pelilautaa.

Palautteen antaja on ehkä ehtinyt pelissään kerätä enemmän pelimerkkejä, kokemuksia, taitoja ja hänelle on varaa jaella niitä nyt eteenpäin muille, kohtaamilleen ihmisille. Emme taistele tai pelaa toisiamme vastaan, vaan toistemme kanssa, omaa henkilökohtaista peliämme. Jokainen meistä on omalla polullaan ja kohtaa juuri niitä haasteita, kokemuksia ja ihmisiä, joita kullakin hetkellä tarvitsee. Kun elämästä häviää voittamisen tarve, tulee tilalle vapaus. Vapaus taas mahdollistaa vilpittömyyden.

Vilpitön palaute on parasta, mitä kirjoittaja voi saada. Palautteen perimmäinen tehtävähän on auttaa kirjoittajaa kehittymään. Kun se tehdään vilpittömästi, on mukana auttamisen halu ja kannustus. Hyvä palaute nostaa esiin hyvää ja huonoa tai oikeammin toimivaa ja kehitystä kaipaavaa. Palaute antaa tarttumapintaa. Auttaa kokoamaan tekstiä kokemuksena.

Kirjoittamisen alussa kirjoittaja on usein hukassa kirjoittamisensa kanssa. Hänellä ei ole tarpeeksi kokemuksia kirjoittamisesta ja siitä kuinka edetä ja kohdata teksti. Kokeneempi kirjoittaja pystyy näkemään ja kokemaan tekstin kokonaisuutena peremmin ja tällöin auttaa kirjoittajaa navigoimaan vierailla vesillä. Näin kirjoittaja rakentaa kokemuspohjaa, jonka avulla jatkossa suunnistaa itsenäisesti.

Palautetilannetta voisi ajatella risteyskohdaksi. Kohtaamme elämässä risteyksiä, joista valitsemme parhaaksi katsomamme suunnan. Palaute toimii tienvittana. Oma polku hahmottuu kokemus ja palaute kerrallaan. Myös palautteenantaja on omalla polullaan. Tarkoituksemme on kohdata ja harjoittaa antamista ja vastaanottamista.

Risteyskohdassa, ennen paluttetta meillä on edessämme kaksi tai useampi tie, joista valita. Tämä on suppea näkymä, minkä näemme todellisuutenamme. Palautteen antaja voi kuitenkin palautteellaan avata meille konkrettisestiin täysin uusia polkuja, joita emme olisi itse ikinä löytäneet. Polut olivat olemassa, mutta tarvitsimme apua löytääksemme ne.

Onnistunut palaute pitää liikkeessä. Työntää ehkä etsimään omaa voimaa, ratkaisuja kehitystä kaipaaviin kohtiin tai kannustaa jatkamaan jo sujuvaa asiaa.

Palataan takaisin pelitilanteeseen ja palautetaan minut ja noppa takaisin laudalle. Voin siis rauhassa heittää nopan ilmaan ja pysyä itse tukevasti pelilaudalla rauhallisena, tietäen, että mikä tahansa lopputulos onkin, se vie minua eteenpäin juuri minulle oikeaan suuntaan.

Kirjoitamme omaa sisäistä todellisuuttemma todemmaksi itsellemme ja samalla myös muille. Haluamme myös muiden saavan kokemuksen tuosta todellisuudesta. Teksti on vain tekstiä kunnes se luetaan, jolloin se muuttuu kokemukseksi. Hyvä palaute vahvistaa tekstiä. Vahva teksti synnyttää vahvan kokemuksen.    

Kukaan, joka on elossa, ei ole pelannut peliä loppuun. Voimme siis rauhassa kulkea omaaa polkuamme, kokea vahvasti ja harjoittaa kohdatessamme antamista ja vastaanottamista ja palautteillamme auttaa toisiamme etenemään ja ratkomaan omaa henkilökohtaista arvoitustamme, itseämme kirjoittajina tai ihmisinä ylipäätään.

Kiitos että olet mukana polullani ja todellisuudessani.

Rakkaudella Minna