Ensin tekstin otsikon piti olla, Mikä minä olen mitään sanomaan?

Mutta se alkoi tuntua typerältä. Miksi tuollaista tarvitsisi edes miettiä. Miksi tarvitsisin oikeutuksen ulkopuoleltani ilmaistakseni ajatuksiani muille. Silloinhan arvottaisin itseni muiden kautta. Vaikkei minulla olisikaan mitän järkevää sanottavaa, saisin kai silti puhua. Syy miksi edes mietin tälläista johtuu varmaankin siitä että taistelen itse samojen asioiden kanssa mistä kirjoitan. Jokin osa minusta yrittää viestiä etten voi neuvoa toisia jollen itse ole täydellisesti selvittänyt omia ongelmiani. Oikeastaan en edes haluaisi neuvoa, mutta jotenkin tekstiini vain hyppää mukaan neuvoja ja kehotuksia. Toisaalta ne ovat yhtä lailla tarkoitettu muistutuksiksi myös itselleni. Vanhoihin tapoihin ja ajatuksiin kun on liian helppo ajautua takaisin.

Luin juuri jostain että kun teksti on kirjoitettu, vastuu siirtyy kirjoittajalta lukijalle. Jokainen on vastuussa sanoistaan, aina, mutta tässä tarkoitetaankin vastuuta tunteista ja ajatuksista joita sanat herättävät. Tekstin kirjoittajahan ei pysty hallitsemaan lukijassa nousevia ajatuksia ja tunteita. Kirjoittaja kirjoittaa itsestään lähtöisin ja omasta kokemusmaailmastaan käsin. Se, miten lukija sulauttaa lukemansa omaan kokemusmaailmaansa on hänen asiansa. Siksi vastuu tekstistä on tällöin lukijalla eikä enää kirjoittajalla. Yksi ja sama teksti voi nostaa pintaan täysin eri asioita eri ihmisissä, riippuen heidän sisäisestä maailmastaan.

Tekstillä on aina tarkoitus. Joko se auttaa kirjoittajaa tai sitten sen on tarkoitus tavoittaa joku toinen, joka tekstistä hyötyy. Uskon vahvasti johdatukseen ja uskon että tarvitsemamme tieto tulee kohdallemme juuri oikealla hetkellä. Tieto voi antaa vastauksen tai se voi herättää kysyksiä. Se voi innostaa tai tökätä ikävästi mahan pohjasta tai sydämen kohdalta. Jollekin toiselle täysin mitään sanomaton lause voi jollekin toiselle olla elämää muuttava. Emme voi aliarvioida sanojen voimaa.

Sille että minä kirjoitan on jokin syy. Se, etten sitä itse vielä tiedä, ei saa olla esteenä kirjoittamiselleni. Ehkä syy selviää myöhemmin. Jos joku joskus hyötyy kirjoittamistani sanoista, hyvä. Siitä voin olla iloinen. Mutta mikä estää minua iloitsemasta jo nyt, ihan vain siitä ilosta että voin kirjoittaa. Minulla on lupa ilmaista ajatuksiani. Kaikkialla se ei ole mahdollista. Täällä onneksi on.

Mikä minä olen mitään sanomaan?

Ehkä oikeampi kysymys olisikin ainoastaan Mikä minä olen? Vai tarvitseeko sitäkään miettiä? Vai tuleeko se mietittäväksi väkisinkin silloin kun kirjoittaa? Teksti, joka syntyy päässäni tulee minusta. Minun sisältäni. Silloinhan se on osa minua. Osa minua tuijottaa itseäni tietokoneen ruudulta tai paperilta. Tunnenko oloni kiusaantuneeksi vai pystynkö katsomaan itseäni ylpeänä ja hyväksyen?

Riippuu päivästä.

Kirjoittaessani paljastan osan itsestäni muille. Pelottavaa. Ja toisaalta aika vapauttavaa. Mutta koska Minulla on sanottavaa, aion sen myös sanoa. En tosin vielä tiedä mitä se tämän tekstin jälkeen on, mutta se ei olekaan pääasia, vaan se, että antaa itselleen luvan olla ja tehdä mitä itse haluaa. Se on tärkeintä.

Siskoni joskus kertoi lukeneensa ajatuksen, että se mitä joku toinen sinusta ajattelee, ei liity sinuun mitenkään. Me olemme kaikki vain itsemme heijastuksia. Se mitä näet toisessa kertoo enemmän sinusta kuin hänestä. Se miten sisäistät lukemasi kertoo enemmän sinusta kuin kirjoittajasta. Se mitä kirjoitan, kertoo minusta, mutta se miten se sinuun vaikuttaa, riippuu sinusta.

Toivottavasti, se miten se sinuun vaikuttaa, on positiivista.

Rakkaudella Minna