Onkohan mitään yhtä ailahtelevaa, kuin luova ihminen? Kuinka voi yhden viikon aikana olla niin täysin eri mieltä samasta asiasta? Alkuviikosta on täysin varma omasta tekemisestään ja loppuviikosta on valmis heittämään projektit ikkunasta ja miettii pitäisikö itse hypätä perässä. Ja vain siksi ei tee kumpaakaan, etteivät projektit vaan vahingossakaan pääse muiden nähtäville. Ja ehkä parempi, ettei itsekään lähde ulos talosta, ettei vaan käy ilmi, että edes yrittää yhtään mitään.

Miettikää jos kirurgi toimisi samoin. Puolivälissä leikkausta hän alkaisi epäillä omia taitojaan, tuhertaisi itkua, kunnes dramaattisesi käveli pois leikkaussalista ja huutaisi perään, ettei kukaan kuitenkaan tykkäsi lopputuloksesta, joten turha jatkaa.

Voimme varmasti kaikki olla tyytyväisiä siihen etten ole kirurgi.

Mutta voisiko tuota ailahtelevaisuutta käyttää jotenkin hyödyksi? Useinhan ailahtelevaisuus ajatellaan huonona asiana, mutta entä jos siitä onkin enemmän hyötyä, kuin haittaa? Olisiko mahdollista oppia surffaamaan luovuuden aalloilla? Jos menisikin aaltojen mukana, eikä yrittäisi uida vastaan. Sen sijaan, että epäuskon hetkellä tuhertaisi itkua, voisikin päästää irti ja luottaa siihen, että huomenna löydän vastauksen hankalaan tilanteeseen tai näen kirkkaammin epäuskoa aiheuttaneen tilanteen. Joka kerta olen itse kuitenkin päässyt yli ahdistuksesta ja saanut kiinni taas luovuuden innosta ja uusista ideoista. Ja usein on ollut nimenomaan hyvä pitää pieni tauko projektin kanssa ja sitä kautta saada uutta energiaa tilanteeseen.

Lupaan ensi kerralla pysähtyä ja hengittää ja itkun sijaan nähdä pysähdyksen suoma mahdollisuus. Jos luovassa työssäni tulee ongelma, tajuan, että ongelma on työssäni, ei minussa. Ja jos päädyn tuhertamaan itkua ja poltan projektini, silloin ongelma on minussa, ei työssäni.

Luovassa työssä on monesti hyvin vaikea erottaa itseään ja työtään, siksi kai muodostuukin niin suuria tunteita. Siksi on hyvä tiedostaa itsensä ja tunteensa, ikään kuin astua hetkeksi ulos itsestään ja seurata tilannetta neutraalisti. Itse koen tiedostavan elämisen juurikin niin. Kun pystyy tarkkailemaan itseään neutraalisti, ilman tunneryöpyn aiheuttamaa hallitsemattomuutta, pystyy toimimaan rauhallisemmin ja sitä kautta usein myös viisaammin.

Hetki sitten päädyin näyttämään erästä luovaa projektiani ihmiselle, jonka mielipidettä arvostan ja kenen tiedä olevan rehellinen. Sainkin rehellisen mielipiteen. Pidinkö siitä? En aivan. Arvostinko sitä? Kyllä. Kaksi eri asiaa. Hänen mielipiteensä sai minut (tietenkin) kyseenalaistamaan koko tekemiseni ja sen, voinko luottaa enää ollenkaan omaan arviooni. Tunsin, kuinka kritiikin aiheuttama pettymys sai itkuntuherruksen nousemaan kurkkuuni ja olin jo mielessäni tuhoamassa koko projektia ja samaan aikaan kuitenkin näin itseni ulkopuolelta ja ymmärsin itseäni. Pystyin sallimaan pahan olon ja osa minusta pysyi kuitenkin tyynenä ja ymmärsi, että huomenna olen jo rauhoittunut ja pystyn poimimaan kritiikistä kaiken hyvän ja tarvittavan. Ja voin taas jatkaa eteenpäin. Pystyin jopa kiittämään rehellisistä sanoista ja ilmaisemaan, etteivät ne kuitenkaan olleet mukavaa kuultavaa. Olin pettynyt, mutta toisaalta ylpeä itsestäni, kuinka tiedostavasti osasin toimia.

Pitää voida tuntea pettymys ja paha mieli, mutta samaan aikaan on hyvä tiedostaa, että ne myös menevät ohi. Ei sen kummempaa. Tunne tulee ja tunne menee. Luin juuri jostakin, (valitettavasti en muista mistä) että ahdistus ei oikeastaan ole tunne, vaan tunteen pelkoa. Viisaasti sanottu. Eli uskalla mielummin tuntea ne ikävätkin tunteet. Jos joka kerran, kun pettymys alkaa tuntua mahassa tai itkuna kurkussa, päätät olla tuntematta, tuo tunne menee ahdistuslokeroon. Ja kun tuo ahdistuslokero alkaa täyttyä, alkaa ahdistaa. Kaikki varmasti tietävät miltä ahdistus tuntuu. Tuntuu siltä että jostain pitäisi päästä eroon, jokin hiertää tai on tunne että ei saa henkeä, koska jokin puristaa.

Se, mikä puristaa, on tunteet, joita ei ole tunnettu. Tunteet haluaisivat päästä valloilleen. Tunteet eivät ole sitä varten, että ne talletetaan kehoon tai turrutetaan syömällä tai juomalla. Tunteet haluavat tulla tunnetuksi. Niillä on viesti, jonka ne haluavat välittää. Ja kun viesti on mennyt perille, tunteesta voi päästää irti. Niihin ei ole tarkoitus jäädä vellomaan. Ei edes niihin mukaviin.

Tunteet ovat viestintuojia. Älä siis tapa viestintuojaa. Vaan surffaa aalloilla. Tunne luovuuden into ja uskalla päästää irti kun aalto hajoaa. Odota uutta tunnetta, joka tuo uuden viestin ja luota, että kohta tulee taas uusi aalto, jonka energiassa pääset etenemään.

Rakkaudelle Minna