Liisan seikkailut Ihmemaassa & Peilimaassa kuuluvat ehdottomasta lempikirjoihini. Ehkä olin jo lapsena tietoinen siitä, että se mitä näemme silmillämme ei ole kaikki mitä on. Elämä ei ole niin järjestelmällistä ja järkevää, kuin haluaisimme itsellemme ja toisillemme uskotella. Ehkä on helpompaa ajatella, että tässä on kaikki. Minulle se ei riitä. Tiedän tai oikeastaan tunnen ympärilläni sen, mitä silmilläni en näe. Tiedän että todellisuus on suhteellista. Se voi olla oikein tai väärin päin riippuen siitä, mistä sitä katsoo. Oikeastaan on niin monta todellisuutta kuin on elollisia olentoja maailmassa. Jokainen meistä elää omassa kuplassaan, yrittäen sovittaa omaa kuplaansa muiden kanssa linjaan. Mutta pyöreää kuplaa on hyvin vaikea saada sopimaan yhteen muiden kuplien kanssa. Törmäilemme kuplinemme muihin ja mietimme, miksi on välillä niin ihmeellinen olo.

Toinen nimeni on oikeasti Liisa. Ehkä oikeassa elämässä olen Minna ja Peilimaassa olenkin Liisa. Mutta kuka sanoo, kumpi on oikeasti totta. Jospa Peilimaa onkin oikeampi, kuin se missä me elämme. Sanotaan että silmät ovat sielun peili. Toisaalta sanotaan, että toinen ihminen on vain itsen heijastuma. Näemme toisessa ihmisessä vain oman itsemme peilikuvan. Entä jos toisen ihmisen silmät ovatkin peili, josta pääsisi oikeaan ulottuvuuteen, omaan itseemme. Siihen itseen joka on. Ainoastaan on. Ei pyri olemaan jotain. Vain on.

Niin kauan, kun näemme toisessa jotain korjattavaa, jotain, jota emme hyväksy, niin kauan joudumme elämään peilin väärällä puolella. Koska jos emme hyväksy toisessa jotain, tarkoittaa se oikeasti sitä, että emme hyväksy itseämme. Siinä vaiheessa kun pystymme katsomaan toista ja rakastamaan ehdoitta, aukeaa meille peilin kautta pääsy oikeaan todellisuuteen, jossa näemme totuuden itsestämme. Sen todellisuuden, jossa voimme vain olla, pyrkimättä mihinkään tai miksikään.

Liisa Peilimaassa kirjassa Liisa kohtaa pelottavan hirviön, joka hänen täytyy voittaa. Tuo pelottava hirviö, joka peilin kautta meitä tuijottaa on vain omat pelkomme. Kun olemme käyneet taistoon omia pelkojamme vastaan, uskaltaneet tuijottaa, ymmärtäen että katsomme todellisuudessa itseämme, nähdessämme omat varjomme ja silti jatkaneet tuijottamista, niin kauan että pelot ovat kukistettu. Silloin peili menee rikki ja oikea todellisuus paljastuu.

Itse olen kuin Liisa, joka taistelee hirviön kanssa. Uskallan tuijottaa vaikken näekään aina sitä mitä haluaisin. Tiedän että taistelen loppuun asti. Olen nähnyt välähdyksiä, siitä mitä on tuon hirviön takana. Haluan sinne. Haluan sinne missä kykenen hyväksymään itseni ja muut sellaisina kuin olen ja he ovat. Hirviöni on jo pienentynyt ja kuplani ohentunut. Tunnen, että kuplani on lähelle puhkeamista. Näen jo kirkkaammin. Kuplani seinämät ovat alkaneet päästää valoa sisään. Mitä enemmän valoa pääsee sisään, sitä pienemmäksi hirviöni muuttuu. Valossa varjoni ehkä tummentuvat hetkellisesti, mutta ainakin näen ne silloin selvemmin. Pimeäydessä ei ole muuta kuin pimeyttä. Valo paljastaa varjot, jotta niistä voisi päästää irti. Jotta voisi käydä taistoon. Tuijottaa silmiin itseään. Niin kauan kuin on valmis. Valmis astumaan Peilimaahan tai sieltä pois, mikä vain sinulle on oikea todellisuus. Oikea todellisuus on jokaiselle oma, mutta sittä olen varma että siellä ei ole itseinhoa, vihaa tai kostonhalua.

Kuvittele jos voisit hetken olla Liisa ja voisit kurkistaa peiliin. Mitä näet? Hirviön vai rakkauden? Kumman haluat nähdä? Voit nähdä kumman vain, se on sinun oma todellisuutesi.

Uskallatko kurkistaa peiliin?

Rakkaudella Minna