Pahoittelut tästä kiroilusta, mutta asioista pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä. Vitutus sanaa ei oikestaan voi korvata millään. Kyllä te tiedätte. Aiemmissa teksteissäni olen puhunut lempeydestä ja itsensä hyväksymisestä. Hyviä asioita, mutta eivät aina riitä.

Koska, jos aikoo hyväksyä itsensä, on luultavasti purettava muureja ympäriltään ja hajotettava erilaisia vääriä uskomuksia. No, niitä ei välttämättä lempeydellä hajotetakaan. Joskus tarvitaan raakaa voimaa. Ja jos jossain on voimaa, niin vitutuksessa. Kunhan sen kohdistaa oikein. Muita on turha syyttää omista ongelmistaan, koska niin kuin jo aiemmin kirjoitinkin, kaikki on itsestä kiinni.

Mutta, jos katsot kuvan vasaraa, joka muuten sattumalta lojui matolla, koska olin sillä pari päivää sitten hajottanut lautasia mosaiikkitöitä varten, (ja kehtaan lapsille valittaa, kun ovat niin sotkuisia) niin tuntuuko enemmän siltä, että haluaisit olla kuin tuo vasara, maata lamaantuneena lattialla vai haluaisitko mielummin hakata vasaralla jotain?

Onko hyödyllisempää maata lamaantuneena vai vaikka hajottaa jotain? Eikö ole parempi purkaa tunteitaan ja laittaa voimaansa johonkin, kuin olla passiivinen ja antaa elämän mennä ohi? Itse ainakin olen jo aivan tarpeeksi maannut lamaantuneena, valitsen siis mielummin vaikka vitutuksenkin. Tunteepahan ainakin jotain. En siis kannusta ketään mätkimään vasaralla muita tai tekemään tuhoja, vaan hajottamaan vaikka sitten jo valmiiksi rikkinäisiä astioita. Tai voihan vasaralla rakentaakin. Jotkut alkavat suutuspäissään siivota. Tätä tarkoitan sillä, että kunhan sen ärsytyksensä kohdistaa oikein. Suuttumus voi olla myös voima tehdä päätös jostain asiasta, joka ei toimi.

Tarpeeksi kun ärsyttää, niin alkaa tapahtua. Kun aikasi tökit ampiaispesää, niin kyllä ne sieltä kimppuun käy. Sama juttu itsesi kanssa. Tarpeeksi kauan, kun hankaloitat itse omaa elämääsi, jossain vaiheessa turhaudut ja sitten räjähtää. Ja kehittävintähän on räjähtää itselleen, ei puolisolle (jollei asia liity häneen) tai lapsille. On kokemusta. Se ei auta. Hankaloittaa vain. Jos (kun) näin käy, kannattaa pyytää anteeksi. Myös itseltään.

Käytä räjähdysvoima siis hyväksesi ja tee jokin asia, joka on pitänyt tehdä jo viikkoja tai vuosia, sano asiasta, joka on häirinnyt, mutta johon olet vain tyytynyt, paremman puutteessa. Tee jotain, joka muuttaa vallitsevan tilanteen. Aina ei tarvitse edes olla selvää jatkosuunnitelmaa. Jos revit alas jotain vanhaa ja toimimatonta, uutta rakentuu väkisinkin tilalle. Keinot selviävät kyllä, kunhan vaan uskallat tehdä ensimmäisen liikkeen johonkin suuntaan. Usein tiedämme kyllä mitä tehdä. Emme vain ehkä halua myöntää sitä itsellekään.

Toisaalta, voisiko sittenkin ajatella, että lamaannus onkin liikkeelle pistävä passiivinen voima. Tyyntä myrsyn edellä. Painekattila, joka räjähtää paineen noustessa tarpeeksi suureksi. Ehkä uupumus ja lamaannus ovatkin keinoja kerätä voimaa, jotta räjähdys, eli muutos voi tapahtua. Ehkä painekattilan paineessa muodostuukin timantteja tai vähintäänkin jotain uutta ja elinvoimaista.

Aina ei siis, niin sanotusti negatiivinen tunne olekaan negatiivinen vaan hyödyllinen keino pyrkiä parempaan. En sano, että olisi järkevää olla ilkeä muille tai saada tästä jokin syy jäädä siihen negatiivisuuteen, vaan haluan sanoa että tunteet ovat vain tunteita ja jos elää tietoisesti ei negatiivisiakaan tunteita pidä väheksyä tai pitää pahoina. Ongelma on enemmän siinä, että yritämme koko ajan niellä ne. Niellä omat pettymyksemme ja pahan olon, koska pelkäämme mitä tapahtuu jos sanommekin ne ääneen. Siksi emme (en) luultavasti osaa oikealla tavalla suhtautua esimerkiksi lapsen raivoon tai kiukkuun. En osaa itsekään oikealla tavalla käsitellä omaa ärsytystäni, kuinka osaisin auttaa siis lasta hänen kiukussaan.

Rehellisyys maan perii ja vie vitutuksen mennessään. Ollaan rehellisesti ärsyyntyneitä ja rehellisesti myönnetään mikä sen on aiheuttanut, eikä syytetä olosuhteita tai muita ihmisiä. Ja sitä kautta aletaan rakentamaan jotain toimivampaa.

Rakkaudella Minna