Kuinka moni on lukenut kirjasta viimeisen sivun ennen aikojaan, jopa ennen kuin on lukenut sivuakaan alusta? Veikkaan että moni. Oletko miettinyt miksi niin tehdään? Johtuuko se silkasta uteliaisuudesta, laiskuudesta, vai siitä, että viimeisen sivun lukeminen on yksinkertaisesti liian helppoa. Siinähän se on, kolmensadan sivun päässä ensimmäisestä.
Vai voisiko se johtua siitä, että se on ainoita asioita elämässä kun voit olla lopussa ennen alkua. Elämä on alituista alkua. Kun jokin asia tulee loppuunsa, alkaa väistämättä jokin uusi. Emmekä koskaan voi edetä suoraan jonkin asian lopputulokseen, vaikka kuinka haluaisimme.
En pidä itseäni valtavan uteliaana ihmisenä. Pysyn järjissäni, vaikka en kuulisikaan salaisuutta, jonka tiedän olevan olemassa, en googleta reality-sarjojen ihmisten kohtaloita, ja pystyn elämään vaikken näkisikään viimeistä osaa sarjasta, jota olen seurannut. Siksi pystynkin olemaan lukematta kirjan viimeistä sivua liian aikaisin.
Sen sijaan vaikeuksia tuottaa elää elämää ilman, että tiedän mitä lopussa tapahtuu. Enkä tarkoita kuolemaa, vaan ylipäätään elämän lopputulemia. Jos aloitan jonkin projektin, haluaisin todellakin tietää kuinka siinä käy, ja oikeastaan vielä enemmän haluaisin tietää kaiken sen, minkä tiedän tietäväni lopussa. En malttaisi olla kärsivällisesti matkalla. Haluaisin olla perillä. Haluaisin jo tietää kaiken.
Tai luulen haluavani. Typerä ajatus. Sillä olemalla lopussa, on aina yhden askeleen lähempänä kuolemaa. Niin. Oletko ajatellut asiaa sillä tavoin? Aina kun saat jonkin projektin loppuun tai kun koet tulleesi päätepisteeseen jossain asiassa, olet lähempänä kuolemaan. Onko mitään järkeä kiirehtiä elämässä, kun lopputuloksena viimein on kuolema.
Täytyy myöntää, etten itsekään ajatellut näin, ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä tekstiä (tietenkin malttamattomana, toivoen sen olevan jo kirjoitettu). Mutta nyt ymmärrän, etten halua elää elämääni niin, että jo iltapäivällä toivon että olisi ilta, tai että piinallisuuteen asti mietin vain kirjoitusprojektieni loppupistettä. Tästä lähtien aion nauttia ajasta ja tekemisestä ennen loppua. Ennen lopullista kaiken päättävää pistettä.
Se että on puolivälissä, on jo saavutus sinällään, ja iltapäivällä on varmasti oma arvonsa, jota en vielä ole löytänyt. Vai onko niin, että iltapäivä ärsyttää vain siksi, että se on aamun ja illan välissä, keskellä. Iltapäivällä ei olla päivän alussa eikä lopussa. Symboloiko se elämääni ylipäätään, siten, että olisin mielummin, joko aamussa, jossa kaikki on vielä mahdollista ja fokus on tulevassa, tai illassa, jossa voi levätä kun päivä on jo ohi?
Kamalaa jos näin on. Taidan alkaa iltapäivä-fiilistelijäksi. Alan panostaa ihaniin iltapäiviin. Ja ihaniin välipaloihin, ettei nälkä ja ärsytys iske ja laita haaveilemaan illan sohvahetkestä. Ehkä iltapäiväkävely piristäisi ja kynttilän sytytän vain siksi, että kello on kolme. Keksin kyllä varmasti muutakin. Ihan varmasti. Enkä koske puhelimeeni, ellen ole aikeissa kuunnella rauhoittavaa meditaatiota.
Haluan että elämäni osa-alueet ovat tasapainossa, niin että saisin nautintoa niistä jokaisesta itsestään, eikä tarvitsisi haikailla seuraavaa hetkeä, ennen kuin sen hetki todellisuudessa on.
Onko onni juuri sitä, että ei haikaile tulevaa eikä mennyttä? Aivan kuin kirjaa lukiessa useimmiten keskittyy juuri siihen sanaan ja lauseeseen, mitä sillä hetkellä lukee ja saa nautintoa siitä, eikä kymmenen sivua sitten tapahtuneesta, tai siitä että olisi kirja olisi jo luettu. (Paitsi juuri niinä hetkinä, kun tekisi mieli ihan vähän kurkistaa viimeiselle sivulle.)
Jos kirjaa lukiessasi haluisit, että se olisi jo luettu, kertoo se kirjan laadusta tai oikestaan siitä, ettei se ole ehkä tarkoitettu sinulle, kertoisiko silloin tulevan tai menneen haikailu, oman elämäsi laadusta, tai siitä ettei se ehkä ole tarkoitettukaan sinulle, ainakaan sellaisenaan?
Onneksi emme kuitenkaan ole, jo kirjoitettuja kirjoja, vaan keskeneräisiä käsikirjoituksia, jotka voivat muuttaa muotoaan mihin suuntaan vain tai millaiseksi vain keksimmekään.
Rakkaudella Minna