Olipa kerran vaahtova meri ja meren kimalluksessa kaukaa horisontista saapui laiva. Korkealla laivan mastossa, tähystäjän paikalla oli merimies ja merimiehen karkeissa käsissä pieni ja siro kultakoristeinen teekuppi. Mutta kävipä niin ikävästi että suuren aallon saapuessa ja kohdatessa laivan kanssa, laiva heilahti ja kuppi tipahti miehen kourista kimmeltävään mereen.
Kultakoristeinen kuppi vajosi meren syvyyteen ja korkealta mastosta merimies katseli kuppinsa katoavaisuutta.
Mutta olipa tuon meren aalloissa myös muutakin kuin vajoava kuppi. Meren pohjattomissa aalloissa ui merenneito, jonka kultaiset hiukset aaltoilivat hänen ympärillään tämän uidessa kilpaa kalojen kanssa. Kilpauinnin kuitenkin keskeytti tuo siro kuppi, joka kopsahti merenneitoa otsaan.
Hämmästyneenä merenneito tarttui kuppiin, siveli hennosti kupin siroa reunaa ja käänteli kuppia kädessään niin että auringonsäteet osuivat kultakoristeisiin, saaden ne kimmeltämään yhtä upeasti kuin kimmelsivät merenneidon pyrstösuomutkin.
Merenneito tiesi mikä kuppi oli, olihan hän nähnyt monta laivaa seilaavan meressä, ja katsellut aalloista mitä miehet kannella tekivät.
Kuppi piti täyttää. Mutta kuinka kupin saisi täyteen? Sitä merenneito ei teinnyt.Hän katseli kuppia kädessään ja kyseli kaloilta mitä ne kupilla tekisivät, mutta kalat vain kutittelivat pyrstöillään merenneitoa ja uivat pois. Merenneito päätti uida viisaan merenpyörteen luo ja kysyä tältä apua.
Hän saapui pyörteen äärelle ja huusi kysymyksensä kovaan ääneen ja yritti olla varovainen, sillä Merenpyörteeseen saattoi hukkua ääni ja pahimmillaan elämä.
”Oi viisas Merenpyörre, miten saisin kuppini täytettyä? Autathan minua. Pyydän.” Merenneito huusi.
Merenpyörre vain kohisi, eikä vastannut merenneidon kysymykseen.
Kuppi kädessään merenneito päätti lähteä kysymään neuvoa meren vanhimmalta kilpikonnalta. Hän osaisi varmasti auttaa. Merenneito ui ja ui, kunnes saapui kilpikonnalaguuniin. Meren vanhin Kilpikonna nuokkui aalloissa, eikä merenneito olisi halunnut häiritä vanhusta, mutta kaikeksi onneksi kilpikonna alkoikin puhua.
”On olemassa saari.” kilipkonna sanoi silmät kiinni. ”Saaren sisällä on kristalliluola. Sinun täytyy päästä saaren luo ja uida luolaan. Kristalliluola kertoo vastauksen kysymykseesi. Minä en voi auttaa enempää. Jos haluat löytää vastauksen, lähde matkaan ja ui pohjoiseen niin kauan kunnes saari tulee vastaan.”
Merenneito lähti viipymättä matkaan. Hän ui ja ui kunnes aurinko painui länteen ja meri muuttui mustaksi. Merenneito suunnisti tähtien mukaan ja ui niin kauan kunnes näki edessään saaren. Saaren kallioisessa seinämässä oli onkalo johon aallot löivät. Merenneito ui mustaan onkaloon ja eteenpäin luolan kiemurtelevaa käytävää. Luolan pimeydessä kuppi miltei tippui merenneidon käsistä, ja pimeys alkoi pelottaa häntä. Mutta juuri kun merenneito oli aikeissa kääntyä ja lähteä pois synkkyydestä, alkoi edessäpäin näkyä valoa.
Kapea käytävä leveni suureksi luolaksi, ja tuo luola oli kauneinta mitä merenneito oli koskaan nähnyt. Luola loisti valoa, ja tuhannet kristallit luolan katossa hohtivat ja kimalsivat, ja vedenpinta heijasti jokaisen kristallin sädehtivän tuikkeen. Merenneito nousi vedestä keskellä luolaa ja istuutui kivelle katselemaan kristalleja. Hän asetti kupin viereensä kivelle. Mereneneito oli niin mykistynyt luolan kauneudesta että unohti kokonaan syyn miksi oli luolaan saapunut.
Katosta tipahteli vesipisaroita, jotka veteen pudotessaan muodostivat laajenavia ympyröitä vedenpintaan. Merenneito kuunteli pisaroiden tippumista silmät kiinni ja hetken päästä nukahti kivelle pienen kuppinsa viereen. Herätessään ja avatesssaan silmänsä merenneito muisti miksi oli luolaan saapunut ja katsahti kuppiin.
Kuppi oli täyttynyt.
Merenneito oli hämmästynty eikä ymmärtänyt kuinka se oli mahdollista. Mutta samassa katosta tippui vesipisara, joka tippui suoraan kuppiin ja sai sen vuotamaan ylitse reunojen. Silloin merenneito ymmärsi. Vesi joka tippui luolan kristalleista oli samaa vettä jota oli merimiehen teessä, samaa vettä joka velloi meren aaltoina, pisaroina pilvissä ja jäänä korkeimman vuoren huipulla.
Jälleen yksi pisara tipahti kuppiin ja kuppi kaatui nurin. Vesi valui kupista ja kuppi oli jälleen tyhjä.
Merenneito ajatteli ettei sillä sittenkään ollut väliä, oliko kuppi täynnä vai tyhjä, puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Sillä oikeastaan kupissa oli koko ajan jotain. - Välillä kuppi oli täynnä vettä ja välillä täynnä ilmaa. Välillä kuppissa oli auringonsäteitä ja toisinaan kupin pohjalla väreili pimeys. Oli kupissa mitä tahansa, kaikelle oli syynsä ja kaikkea tarvittiin.
Merenneito lähti ja päätti jättää kultakoristeisen kupin kivelle, keskelle kauneinta kristalliluolaa. Siellä se saisi täyttyä ja tyhjentyä, niin kuin maailma parhaaksi kulloinkin näki.
Sen pituinen se.
Rakkaudella Minna