Kirjoitan nyt aiheesta joka on jokaiselle kirjoittajalle tuttu. Kirjoitan siitä kun ei tiedä mistä kirjoittaa. Jep. Olen siis pahasti jumissa. En todellakaan tiedä mitä haluaisin sanoa sillä kaikki mitä yritän, tuntuu väkinäiseltä ja teennäiseltä.
Tunne on kauhea. Sillä haluan kirjoittaa. Ja teknisesti osaan tietenkin kirjoittaa. Osaan muodostaa lauseita, mutta ongelma on, etten tiedä millä sanoilla täyttää nuo lauseet. Mikään ajatus ei tunnu tarpeeksi hyvältä muodostaakseen lauseen.
Jostain olen muistaakseni lukenut että jos on aihe josta ei jostain syystä kykene kirjoittamaaan, silloin siitä nimenomaan pitäisi kirjoittaa. Mutta koska tällä hetkellä tuntuu etten pysty kirjoittamaan mistään käännyn kokeneemman puoleen ja pysähdyn miettimään seuraavaa lausetta.
”Uskon että luovuus lähtee aina ristiriidasta.” Laila Hirvissaari
No, ristiriita ainakin löytyy. - Halu kirjoittaa mutta ei tiedä mistä. Hirvisaaren ajatuksella tästä pitäisi syntyä jotain luovaa. Luotan siis siihen ja jatkan.
En tiedä mistä suunnasta ongelmaa tai aihetta lähestyisin. Väkisin riuhtominen harvoin avaa solmua, vaan saa sen entistä tiukempaan. Mutta on selvää että solmun kanssa oleminen on haastavaa. Solmua on vaikea hyväksyä. Alkaa turhauttaa ja turhautuminen lisää kierroksia. Ja äkkiäkös sitä löytää itsensä riuhtomasta väkisin. Taas.
Mutta mitä haluan sanoa tällä tekstillä? Ehkä sen että on ok olla solmussa.
Lopulta ihminen kuuitenkin kaipaa solmuja, haasteita elämäänsä, ongelmia rarkottavakseen. Miksi muuten olisi sudokuja, murhamysteereitä tai pakohuoneita. Haasteet pitävät hereillä. Mutta jotta selviää haasteista ilman suurempaa stressiä tai draamaa kannattaa yrittää olla samaan aikaan oman elämänsä Poirot ja sisäiselle rauhalle omistautunut erakkomunkki.
Ehkä kyse on myös asenteesta. Suhtaudutko haasteisiin ongelmina vai mahdollisuuksina. Monet omat haasteeni voisin mielihyvin rytätä ja tunkea roskakoriin, mutta sitten on niitä joiden avulla pääsinkin johonkin mihin en olisi päässyt ilman tuota haastetta. Yritän ajatella mahdollisimman nopeasti haasteen kohdatessani että mitä hyvää tästä mahdollisesti voisi kehittyä. Aina silloin Poirot ja erakkomunkki myhäilevät vieressäni. Joskus kun en jaksa olla positiivinen, käännän heille selkäni ja murjotan.
Kirjoituskurssilla kirjoitusjumini näyttäytyi niin että lopulta pääädyin kirjoittamaan pelosta joka estää kirjoittamisen, sillä pelkoahan writers block on. Onnistuin kääntämään haasteen mahdollisuudeksi, ja vaikkei teksti olisikaan huippukamaa, ainakin selätin pelkoni ja onnistuin saamaan paperille sanoja.
Lähiaikoina olen kirjoittanut satuja (sen minkä olen kirjoitusjumiltani kyennyt). Välillä tuntuu että on helpompi sanoa asiansa vertauskuvan kautta. Jotkin asiat ovat niin suuria että sanat tuntuvat latistavan alkuperäisen tunteen. Mutta joskus tuon tunteen saa kesytettyä toiseen muotoon. Ehkä juuri siksi olen kirjoittanut satuja. Kun teksti on sadun muodossa, on helpompi häivyttää itsensä näkymättömäksi, oman tavallisen ihmishahmonsa, ja antaa jonkin vähän taianomaisemman päästä ääneen.
Tarvitsemme arkeemme mysteereitä ja taikaa.
Mutta paremman puutteessa riittää sudoku ja saunatonttu.
Rakkaudella Minna