Emme koskaan tule valmiiksi. Kehittyminen jatkuu koko ajan. Aina tulee uusia haasteita. Olemme aina vain puolivälissä matkalla iäisyyteen. Pääsemättä koskaan perille. Siinä se. Ei muuta.
Turhauttaako?
Kyllä. Välillä tekisi mieli tosissaan heittää hanskat tiskiin ja huutaa. Että eikö mikään riitä? Vieläkö pitää kasvaa ja kehittyä ja kohdata kipupisteitään ja uskaltaa aina vaan enemmän ja enemmän? Pitääkö vieläkin olla epämukavuusalueella ja yrittää sulautua seinään, ja tajuta, että seinä on valkoinen, ja itse punainen häpeästä. Sitten pitäisi vielä yrittää ymmärtää itseään ja kaikkia, jotka seilaavat samassa veneessä.
Tuntuu, että välillä tuo vene keikahtelee aalloissa vähän liikaa, ja alkaa oksettaa.
Olisi kiva vaan nauttia seisovanpöydän antimista ja sen jälkeen loikoilla loistoristeilijän mukavuusalueen porealtaassa ja ihailla täydellisen miesystävän märkää vartaloa, joka ei ollenkaan laukaise itsessä omia heikkouksia ja kohdattavia kehityskohtia, vaan ihan jotain muuta.
Risteilyisäntä on varmaan, itseään huvittaakseen suunnitellut virkistysalueet, muotoaan muuttaviksi yksilöstä riippuen. Voi olla jopa, että toisen mukavuusalueen poreallas, onkin toisen epämukavuusalue; kaikki kun eivät pidä miehistä, vedestä tai varpaista. Joissakin kyseiset asiat saattavat herättää jopa kauhua.
Näennäisesti samalla alueella ollessamme, toisella soi päässä varoitussignaalit, toisella taivaallinen tanssiorkesteri ja kolmas on lamaantunut kauhusta, ja on menettänyt shokissa osan aisteistaan. Ja koska on sosiaalisesti epäasiallista näyttää pelkoaan tai epämukavuuttaan, näytämme päällisin puolin kaikki samalta. Yhdestä tosin näkee melko pitkälle, hänen epämukavan ja epävarman olonsa. Se olen minä. Seison nurkassa punaisena ja esitän seinää.
Jossain vaiheessa veneen jatkuva keinuminen vaan alkaa ärsyttää. Ja nyt on se hetki. Olisi kiva pikku hetken tuntea seisovansa tasaisella maalla turvallisesti, ilman, että tarvitsee ennakoida minne päin kallistuu seuraavaksi.
Joo joo. Täällä minä veneen kannella huutelen omia suhteellisia ongelmiani ja kiukuttelen. Mutta kun ärsyttää. Ärsyttää olla se punanaama. Ihan alkaa tuntua siltä, että maailmankaikkeus vittuilisi. Yritän tässä kaikkeni edetä omilla pienillä askelillani elämässäni ja kehittyä niin helvetisti ja sitten yht’äkkiä huomaan seisovani ihmisryhmässä naama punaisena. Miksi tämä ongelma tuli takaisin nyt? Eikö punastumisen olisi voinut jättää teini-ikään? Pitääkö sen tulla kiusaamaan vielä reilusti kolmekymppisenä? Onko mitään häpeällisempää, kuin kokea häpeää niin, että muutkin sen huomaavat, ja yleensä vielä täysin mitättömästä asiasta? Vielä nolompaa on, ettei sille oikeastaan edes ole syytä, muuta kuin se, että sattui avaamaan suunsa ja osallistui keskusteluun.
On tosi noloa olla nolosteleva aikuinen.
Tilanne on siis ilmeisesti se, että häpeän omaa häpeääni. Huoh.
Eikai tässä nyt auta muu, kuin kantaa oma epävarmuutensa ja häpeänsä kunnialla, ja kiiruhtaa epämukavuusalueelle juoksujalkaa. Ehkä muut ajattelevat, että olen punainen kaikesta juoksemisesta. Tai sitten vaan jatkan tyynen rauhallisesti asiaani, ja olen kuin en olisikaan. Jos tarpeeksi uskottelen itselleni, etten ole punainen, niin ehkä muutkin uskovat saman valheen. Ainakin ne ehkä ovat juonessa mukana, ja korrektisti eivät muka huomaa. Täytyy vaan toivoa, ettei joukossa ole sitä idioottia, jolla on pakottava tarve ilmoittaa muille kovaan ääneen jonkun punastumisesta. - Ja jos on, niin ainahan sen voi heittää laivasta.
No niin. Risteily jatkukoon. Kohti tyyntä tai myrskyä. Kunnialla omien epävarmuuksiemme kanssa. Sillä, kun yhden selättää, on seuraava jo odottamassa vuoroaan nurkan takana. Toivotetaan ne kaikki siis tervetulleiksi mukaan matkallemme. Sillä olisi kai epäkohtelista kieltäytyä matkaseurasta.
Olemme onnellisesti puolivälissä matkalla iäisyyteen.
Rakkaudella Minna