Olen monesti elämässäni huomannut, että vedän puoleeni flegmaattisia ja negatiivisia ihmisiä. Ja joka kerta tämäntyyppisen ihmisen elämänilottomassa seurassa miettinyt, että miksi? Olen tullut siihen tulokseen, että joko he ovat niin sanottuja energiavampyyreita, jotka imevät minusta omaa ihanaa positiivista elämänvoimaani, tai sitten olen itsekin ikävä ja negatiivinen tyyppi.
Useinhan on niin, että jos syytämme toista jostain, tuo sama ongelma löytyy itsestämmekin, ongelma saattaa olla vain niin piilossa, ettemme itse sitä edes tajua. Vuosia olen yrittänyt harjoittaa positiivista ajattelua ja asioiden kääntämistä negatiivisistä positiivisiksi, ja tietoisesti pyrkinyt lopettamaan valittamisen. Ennen valitin hyvin usein, varsinkin tilanteissa, joissa en keksinyt puhuttavaa. Valittaminen oli jotenkin helppo ja normaali tapa pitää yllä keskustelua. Ainoa vain, että se vei voimiani, ja on muutenkin typerää.
Valittaminen tyhjentää energiaa, kun taas esimerkiksi kiitollisuus lisää sitä. Voit tehdä testin oikeassa elämässä ja tarkkailla, miltä olo tuntuu keskustelun jälkeen, jolloin olet yhdessä jonkun kanssa valittanut jostain ja toisaalta keskustelun jälkeen, jolloin olet kiitollisuudella hehkuttanut jotain asiaa. Eron pitäisi olla aika selvä. Mutta älä erehdy luulemaan, sitä voimakasta hurmostilaa, joka oikein kunnon valittamisesta tulee, energian voimistumiseksi; se on vain sisäinen uhripuolesi, joka hurraa epätoivoissaan.
Olen jo aika hyvä siinä etten valita. Paitsi ikäväkseni olen huomannut aloitettuani yliopisto-opintoni, että jokin vanha valittajarakenne on kytkeytynyt päälle.ja huomaan valittavani usein. Toki opintojen alussa on ollut haastavia juttuja ja olen ollut väsyneempi, jolloin on alttiimpi negatiivisuudelle, mutta koska negatiivisuus vain lisää negatiivisuutta, ja on melko kivinen tie, en haluaisi jatkaa tuolla tiellä pidemmälle. Lisäksi huomasin ympäristöni olevan melko negatiivinen. Uudet ihmiset, joiden kanssa vietin aikaani yliopistolla olivat alttiita valittamaan.
Valittaminen luo yhteishenkeä ja yhteishenkeä tietenkin tarvitaan, kun ollaan aloittamassa uusia opintoja ja uutta elämää, mutta halusinko itse kuulua mukaan yhteishenkeen, jossa valittaminen ja negatiivisuus oli yhteenliimaava energia? Vastaus lienee melko selvä.
Mutta jos palataan otsikkoon ”Vain itsesi heijastuksia” ja mitä sillä haluan sanoa, on asia pakko kääntää toisin päin. Olenko muka ilman omaa syytäni ajautunut negatiiviseen ilmapiiriin vai vetääkö jokin osa minussa negativisuutta puoleensa? Väitän, että elämämme on vain oman itsemme heijastusta ympäristöstämme, jolloin on kai myönnettävä, että sisältäni löytyy siis aktiivinen valittaja.
En voi syyttää muita ihmisiä olosuhteista joissa itse elän. Ja ehkä onkin niin, että olen tiedostamattani kääntänyt selkäni joukolle positiivisia ja elämäniloisia ihmisiä ja halunnut nähdä vain negatiivisuutta, sillä jokin osa minusta tuntee olonsa turvallisemmaksi uhrimentaliteetissa. Sillä sitähän valittaminen on, uhriutumista. Kun olen uhri, ei tarvitse ottaa vastuuta. Valittaminen on helppoa. Vaikeampaa on hyväksyä asiat sellaisenaan ja kääntää ne voitoksi.
Luulen, että opintojen alettua minussa aktivoitui vanha lapsellinen ajatusmalli peruskoulu- ja lukioajoilta. Tuolloinhan ajatteli, että opettajat ja jopa itse oppiminen ovat vihollisia, joita vastaan täytyy taistella viimeiseen luvattomaan poissaoloon asti.
Lukiossa olin se takapenkin nuokkuja, joka vain odotti tunnin loppumista. Ja järkytyksekseni huomasin yliopistollakin istuvani takapenkissä ja ärsyyntyväni etupenkin “laudatur-oppilaiden” nokkelista vastauksista. Pelkästään heidän innokkaat ja napakat viittausasentonsa saivat oman ärsytystasoni nousemaan ja painauduin taaemmas penkissäni. Ja, jos joskus uskaltauduin viittaamaan itse ja vastaamaan, lehahdin punaiseksi. Mitä helvettiä? En ole enää kahdeksantoista vaan kolmekymmentäviisi, ja luulin jo päässeeni eroon punastelusta ja pahimmasta epävarmuudestani ihmisenä, mutta ilmeisesti yliopisto laukaisi päälle negatiivisen uhriopiskelijapunastelijajännittäjän. Huh.
Ilmeisesti näiltä ajoilta oli sisääni jäänyt osia, jotka eivät olleet ns. parantuneet. Tai voisihan tästä tehdä johtopäätösen, että yliopisto on vain kamala jatkumo lukiolle ja syyttää tästä sitä suurta nuorta joukkoa, jotka ovat suoraan lukiosta tai välivuosien jälkeen yliopistolle tulleet, mutta enemmän uskon oman kokemukseni johtuvan juuri siitä, että heijastin vain ympärilleni sitä, mitä sisälläni edelleen oli. Voisin tietenkin jatkaa etupenkin oppilaiden kyräilyä ja valita paikkani luentosalin takaosasta, ja saada siitä kieroutunutta mielihyvää.
Tai sitten keskityn vain itseeni ja omiin päämääriini, verteilematta itseäni muihin. Eikö se olisi aikuismaista ja kypsää?
Kolmekymmentäviisivuotias sisälläni näyttää aikuismaisesti peukkua ja hymyilee positiivisesti. Kahdeksantoistavuotias lukiolainen näyttää edelleen keskaria etupenkkiläisille ja on ihan just lähössä röökille.
Rakkaudella Minna