"Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen samaan aikaan." Tero Hannula

En ole täydellinen tai valmis missään mielessä, en äitinä, naisena tai ihmisenä ylipäätään. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys, mutta helpottava oivallus onkin se, etten koskaan tule olemaankaan. Täydellisyyteen pyrkivälle edellinen oivallus on melko mullistava. Sen sijaan että vaatisin itseältäni täydellisiä suorituksia tai pahinta, jättäisin jotain tekemättä tai kokematta (näin on käynyt liian usein), siksi etten ehkä pystyisi täydellisyyteen, voinkin hengähtää ja hyväksyä sen että tulen aina olemaan keskeneräinen.

Joten, sen sijaan että jättäisin tämän(kin) tekstini julkaisematta, vain siksi että pelkään mitä muut ajattelvat tai pelkään etten yllä omiin vaatimuksiini, hengähdän ja hyväksyn että tälläinen olen nyt ja se on ihan jees. Silläkin uhalla että kuulostan keittiöpsykologilta, mistä luulen ansainneeni vähintäänkin tohtorin paperit, aion kirjoittaa rehellisesti itsestäni ja ajatuksistani. Ja uskallan väittää että jokaisen olisi hyvä varata aika omalta keittiöpsykologiltaan aika ajoin. Ei sitten tarvitsisi välttämättä tulevaisuudessa maksaa ihan oikealla terapeutille. Uskon että meidän jokaisen sisällä on viisautta, jota kuuntelemalla pystymme tekemään parempia valintoja, joiden avulla saavutamme henkistä ja fyysistä hyvinvointia ja onnellisuutta. Valitettavan usein tuo sisäinen psykologi on kuitenkin hiljennetty ja hylätty nurkkaan. Pahimmillaan kun ihminen toimii rankasti itseään vastaan, on sisäinen mentori sidottu, hiljennetty suukapulalla ja ego tanssii voitontanssia tämän ympärillä. Sisäinen mentorisi yrittäisi ehkä kuiskia ”Onnellisuus on matka, ei päämäärä.” tyyppisiä ajatuksi. Samaan aikaan egon tekisi mieli mättää mentoria turpaan, tuollaisten latteiden kliseiden lausumisesta.

Itse olen jutellut esimerkiksi parisuhdeterapeutin, depressiohoitajan ja rosenterapautin kanssa ja lukenut lukemattoman määrän self help -kirjoja (toiset kerää koristetyynyjä, minä ilmeisesti elämäntaito-oppaita) ennen kuin ymmärsin alkaa kunnolla kuuntelemaan itseäni. Tai ennen kuin uskalsin alkaa toimia sisäisen viisauteni mukaan. Ei se vielä auta jos kuuntelee. Seuraava askel on sitten elää viisaasti, itseään kuunnellen. Mutta tässäkin asiassa, on huojentavaa ymmärtää olevansa keskeneräinen. Olen omassa kohdassa kehitystäni ja puhun siitä käsin. Ei minulla ole vastauksia kaikkeen ja joissain asioissa saatan olla väärässä, mutta se kuuluu elämään.

Jostain syystä pieni ääni on jo vuosia yrittänyt kannustaa minua tähän, julkisesti kirjoittamiseen, mutta tähän asti olen erilaisilla tekosyillä onnistunut torppaamaan kiinnostuksen ja innostuksen, joka minussa on syttynyt, kun olen ajattellut oman blogin perustamista. Liikaa olen aina pelännyt muiden reaktiota ja ehkä enemmänkin pelännyt sitä etten onnistuisikaan. Olen odotellut hetkeä jolloin olisin valmis. Kun nyt tajusin etten koskaan tule olemaan tarpeeksi valmis ei ollutkaan enää syitä siihen miksen voisi tätä alkaa tekemään. Ja koska aloitan Kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa ensi syksystä lähtien, koin, että nyt tämä on tehtävä.

Jos siis koet tekstini tökerönä ta muuta vastaavaa, voit ajatella että vasta harjoittelen. Mikä onkin täysin totta. Itseltäni lähti iso osa paineista pois tämän ajatuksen avulla. Jos jotain asiaa harjoittelee, saa epäonnistua. Ja aina voi olla ylpeästi keskeneräinen.

Rakkaudella Minna