Tuskailin eilen (taas) saman asian kanssa, mikä nostaa päätään hyvin usein ajatuksissani. Ja se on huonommuuden tunne. Tein suuren virheen ja luin eilen muiden blogikirjoituksia. Huh. Onko tarvetta edes selittää tarkemmin. Juuri kun tuntui olevan homma edes jollain lailla kasassa, tein virheen ja aloin vertaamaan itseäni muihin. Auts.

Joku on kuitenkin aina pidemmällä asiassaan, tyylikkäämpi tai muuten vaan fiksumpi tai pahinta, tehnyt jo kaikki samat asiat, mitkä itse luulin keksineeni ihan itse.(Kuten varmaan tämänkin tekstin aihe) Kun asetelma kerran on tämänkaltainen eikö ole täysin epäreilua laittaa itseään sinne, muiden joukkoon, samalle viivalle. Eihän lapsiakaan verrata keskenään jos heillä on viisi vuotta ikäeroa. Miksi itse vertaisin itseäni ihmiseen joka on tehnyt jotain asiaa viisi vuotta kauemmin kuin minä. Se toinen on lähteänyt viivalta viisi vuotta sitten, silloin kun minä vielä harjoittelin sitomaan kengännauhoja. Saatoin olla samalla viivalla, mutta en edes ymmärtänyt, että viivalta olisi tarkoitus lähteä liikkeelle.

Nyt olen onnistuneesti jo saanut kengät jalkaan ja ymmärtänyt viivan tarkoituksen. Se pitäisi ylittää.

Samaan aikaan ohitseni pyyhältää supermaratoonari, merkkilenkkareissaan, latte kädessään ja läppäri täynnä viimesen päälle fiksuja ajatuksia. Hän ei enää edes huomaa viivaa jonka tottuneesti ylittää. Tunnen itseni pieneksi ja surkeaksi. Istun takaisin alas ja jään vielä miettimään kummalla jalalla viiva olisi parempi ylittää. Sillä voi olla suuri merkitys. Lisäksi saan aikaa olla ylittämättä viivaa.

Supermaratoonarista en tosin tiedä sitä seikkaa että hänkin tuntee samaa tunnetta kuin minä. Hänkin epäröi. Viiva vain on eri.

Tänä aamuna, kun kahdeksan vuotias tyttäreni hääti minut lähtemään kotoa aiemmin, koska hän halusi hoitaa kouluun lähdön omatoimisesti, mietin luottamusta ja irtipäästöä. Sillä niitä tarvitaan silloin kun lapsi alkaa itsenäistymään. Olisin voinut höösätä ja varmistella ettei hän vaan myöhästy tai unohda jotain, mutta sen sijaan lähdin aikaisemmin, enkä soitellut perään. Luotin siihen että hän pärjää. Eikä pärjääminen suinkaan tarkoita sitä että kaikki sujuisi. Pärjäämiseen kuuluu myös se että saattaa myöhästyä tai unohtaa jumppakamat, mutta sitä se harjoitteleminen on. Jotta oppii pärjäämään, täytyy selvittää rajat.

Ja on paljon hyödyllisempää että lapsi itse selvitää ,myöhästyttyään ehkä kerran kaksi, itselleen sopivan kellonajan lähteä kouluun, kuin sokeasti noudattaisi minun antamiani neuvoja. Mistä minä tiedän kuinka kauan hän haluaa koulumatkaansa tehdä? voin antaa neuvon ja antaa sitten lapsen itse tutkia mikä hänelle on sopivaa. Yrityksen ja erehdyksen kautta löytyy usein paras vaihtoehto.

Oppisinkohan suhtautumaan itseenikin samalla luottamuksella ja päästämään irti lopputuloksesta?

Jos luottaisin itseeni uuden asian edessä, ei tarvitsisi huolehtia onnistumisesta, sillä se ei olisikaan niin suuressa roolissa. Uutta asiaa opeltellessa, menee väkisinkn joskus vähän pieleen, eikä se saisi estää harjoittelua. Olisin jo aikaa sitten riemusta kiljuen ylittänyt tuon viivan, jollen olisi niin kauhean huolissani lopputuloksesta tai siitä miltä toimintani näyttää ylitettyäni viivan.

Ja viiva on tietenkin vertauskuva blogini julkistamisesta. Kun kirjoitan tätä, kukaan ei ole vielä lukenut tekstejäni.

Mutta toivottavasti kohta lukee, sillä luulen että sisäisen kahdeksanvuotiaani innolla täräytän viivan yli tasajalka hypyllä ja heilutan itse itselleni banderollia jossa lukee Minä riitän.

Tässä kohden oli siis se varoittamani klisee. Vähän itseäkin puistatti mutta menköön. Sillä se on totta.

En muuten tiedä mitä tuo alussa olevan kuvan tonttu tuolla tekee tai kuinka se liittyy mihinkään, mutta olkoon se siinä vaikka muistuttamassa meitä kaikkia siitä että on ok olla välillä vähän tonttu.

Rakkaudella Minna